Antti Revonsuon haastattelu/Ansku
Wikizia
What is it like to be Antti Revonsuo?
Haastattelu: Ansku Rusanen
” Moikka,tässä jotain haahuilua osaan kysymyksistäsi. Tuntuivat penteleen vaikeilta.
Opiskelin alun perin sekä psykkaa että filosofiaa Turussa. Vaikka halusinkin yhdistää ne toisiinsa, en löytänyt siihen sopivaa aihetta. Niinpä filosofian laudaturtyöni ja psykan graduni olivat ihan eri maailmoista. Filosofian työni käsitteli aikamatkustusta. Psykan puolella suoritin harjoitteluni TYKSin neuroklinikalla eräässä Akatemian projektissa, johon jäin tutkimusassistentiksi. Kehitin gradussani - siihen aikaan edistyksellisiä - tietokonepohjaisia mittausmenetelmiä. Menetelmien avulla tarkkojen reaktioaikojen mittausta erilaisissa tehtävissä pyrittiin tehostamaan. Itse asiassa tietokoneohjelma CogniSpeed, jota edelleen käytetään ainakin neuropsykologisissa testauksissa, perustuu osittain niille menetelmille, joiden parissa työskentelin silloin. Samoihin aikoihin törmäsin Thomas Nagelin lepakkoartikkeliin. Tajusin, että tietoisuus on aihe, josta ollaan kiinnostuneita sekä filosofiassa että psykologiassa, mutta joiden tutkimusintressejä ei ole pyritty yhdistämään. Niinpä päätin tehdä lisensiaatintutkimukseni tietoisuudesta siten, että lähestyisin sitä sekä empiirisen että filosofisen tutkimuksen näkökulmista.
1990-luvun alussa Suoman Akatemia suuntasi kognitiotieteelle ison rahapotin. Pääsin mukaan Matti Kamppisen johtamaan kognitiotiedeprojektiin Turun yliopiston filosofian laitokselle. Kun olin muutaman kuukauden perehtynyt tietoisuus -aiheeseen täyspäiväisesti, ja lisuri alkoi valmistua, tajusin, että tietoisuuden ongelma on sen verran kova juttu, että aiheesta voisi tehdä myös väitöskirjan. Sille tielle sitten jäin. Aluksi tutkin lähinnä Dennettin näkemyksiä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että sen sijaan, että perehtyisin yhä syvemmälle dennettologian kiemuroihin – varsinkin, kun olin eri mieltä lähes kaikesta – halusin tutkia varsinaisesti itse ilmiötä, tajuntaa sinänsä. Toisten filosofien esittämien näkemysten kritisointi on hyvin opettavaista - tiettyyn rajaan saakka. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin valita, haluaako keskittyä kritisoimaan toisten teorioita, vai tutkia itse ilmiöitä.
Tajunnantutkimuksesta ja unista
Kaipa minulla on alusta asti ollut aika vahvasti biologis-luonnontieteellinen näkökulma mielentutkimukseen. Suuntauduin jo psykologian perusopinnoissa vahvasti neuropsykologiaan, ja opiskelin sivuaineina biologiaa ja neurologiaa. Se oli silloin lähes ennen kuulumatonta psykologian opiskelijalle. Toisaalta, neuropsykologisen ja -biologisen taustani lisäksi, näkemyksieni muotoutumiseen on vahvasti vaikuttanut se, että toinen, jo varhainen, tajuntaan liittyvä kiinnostuksen kohteeni on ollut unien maailma. Nämä tekijät näkyvät myös nykyisissä käsityksissäni unien ja tajunnan luonteesta. Kun aloin muodostaa omaa näkemystäni tietoisuuden/tajunnan luonteesta, sain suurimmat kiksit sellaisista lähteistä, jotka antoivat rakennuspalikoita omalle intuitiiviselle biologis-internalistiselle käsitykselleni. Näitä olivat mm. Searlen biologinen naturalismi, Bechtelin mekanistinen selitysstrategia ja tasoajattelu, Velmansin "reflektiivinen malli" tajunnasta sisäisenä, mutta ulkoistettuna maailmana ja niin edelleen.
Lisäksi empiirisen unitutkimuksen tulokset vahvistivat olettamukseni, että unen aikana aivot kykenevät luomaan valvekokemuksen kaltaisen virtuaalimaailman täysin irrallaan ulkoisista ärsykkeistä ja käyttäytymisestä. Alun perin minulla oli intuitio, että unitajunta on jollain biologisella tavalla ”primitiivinen”, hyvin vanha tajunnan muoto. En tiedä, mistä ajatus alun perin lähti. Olin kuitenkin päätynyt samalla ajatukseen, että unet ovat ”muodoltaan” eräänlaisia ”off-line maailmasimulaatioita”. Päädyin pohtimaan, että sikäli kuin unet ovat simulaatioita ja sikäli kuin simulaatioilla on jokin funktionaalinen rooli, niin ehkä unia käytetään vaaratilanteiden simulointiin samalla tavalla kuin esimerkiksi lentosimulaattoreita käytetään lentäjien koulutuksessa.
Niihin aikoihin evoluutiopsykologia alkoi nostaa päätään, ja Toobyn ja Cosmidesin klassikko ”The Adapted Mind” oli lopullinen niitti ajatuskehittelyilleni. Tajusin, että unennäköäkin pitäisi arvioida evoluutiopsykologisesta näkökulmasta. Itse asiassa, se on myös ollut eräs konkreettisen tutkimustyöni tähtihetkistä. Keksittyäni unien funktiota koskevan uhkasimulaatioteorian perusidean, aloin koota aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja huomasin, että teoria todella näyttää selittävän huomattavan suuren osan havaintoaineistosta. Silloin tuntui, kun olisin saanut kurkistaa ensimmäisenä ihmisenä jotakin salaisuutta, jota kukaan ei ollut aiemmin huomannut. Teorian muotoilu julkaistavaksi ja tuota artikkelia koskeviin lukuisiin kommenteihin vastaaminen Behavioral and Brain Sciences -lehdessä oli inspiroivaa puuhaa. Vaikka tavallaan olikin aika riskaabelia lähteä tutkimaan niin kaluttua ja vaikeaa aihetta kuin unien funktio, tuntui että riskinotto oli kannattanut ja että työn tuloksena syntyi jotakin aidosti uutta. Sellaista ei todennäköisesti kovin montaa kertaa tutkijanuralla pääse kokemaan.
Nämä kaikki eri tekijät näkyvät käsityksissäni siitä, mitä tajunta tai tajunnantutkimus on. Yleinen näkemykseni tajunnasta on se, että se biologisena ilmiönä muodostaa oman organisaatiotasonsa, joka majailee aivoissa. Muualla biologiassa vallitseva monitasoajattelu näyttää hedelmälliseltä lähestymistavalta tajunnan selittämiseen. Nykyisinhän usein oletetaan, että biologiassa eri organisaatiotasoilla on toisistaan poikkeavia ominaisuuksia ja kausaalisia voimia, ja että ylempiä tasoja on vaikea tyhjentävästi kuvata alemman tason käsitteistöllä tai malleilla, koska ne ovat sokeita ylemmän tason makroskooppisille olioille. Tilalle tarvitaankin monitasomalleja. Niinpä ainakin biologisessa kontekstissa olisi varsin luontevaa ajatella, että myös tajunta on yksi organisaatiotaso muiden joukossa.
Koska tajunnallisten ilmiöiden taso sijaitsee useita portaita korkeammalla tasolla kuin ne neurofysiologiset tasot, joita nykyneurotiede tutkii, emme vielä kykene empiirisesti suoraan mittaamaan tai edes teoreettisesti mallintamaan fenomenaalisia ilmiöitä. Uskon, että mitä useampia toistaiseksi selvittämättömistä tasoista tullaan löytämään, sitä vähemmän selittämättömältä tajunnanilmiöt alkavat vaikuttaa. Itse asiassa tajunnallisten ilmiöiden ja neurofysiologisten ilmiöiden välille alkaa pikkuhiljaa syntyä selityksellisiä linkkejä, jotka tekevät ainakin jotkut tajunnan ominaisuudet ymmärrettäviksi.
Tajunnantutkimuksen ja kognitiontutkimuksen suhteesta
Jos kognitiotiede ymmärretään tieteenalaksi, joka tutkii sitä, miten mieli/aivot (tms. kognitiivinen järjestelmä) representoi ja prosessoi informaatiota, ja tajunnantutkimus alueeksi, joka tutkii sitä, mikä on tämä elämyksellisesti koettu subjektiivinen todellisuutemme ja sen paikka maailmassa suhteessa aivoihin, ärsykkeisiin, käyttäytymiseen, informaation prosessointiin jne., niin on selvää, että tajunta/tietoisuus ja kognitio ovat ihan eri asioita. Kognitiotiede ottaa kolmannen persoonan perspektiivin (ja funktionalismin) lähtökohdaksi, kun se tarkastelee informaatiota käsitteleviä ja monimutkaisesti käyttäytyviä järjestelmiä. Sen ehkä suurin kiinnostuksen kohde on noiden järjestelmien sisäisten tilojen tiedollinen ja/tai representationaalinen sisältö ja suhde ulkomaailman tiloihin. Se, miten subjekti nuo tilat kokee (tai koetaanko niitä lankaan), on sivuseikka. Niinpä kognitiotiede saattaa ymmärrettävistä syistä olla hyvinkin kiinnostunut vaikkapa robotiikasta.
Tajunnantutkimuksen kannalta kyseessä olevat järjestelmät eivät ole lainkaan kiinnostavia, koska niillä ei (ainakaan nykyversioilla) liene minkäänlaista subjektiivista psykologista todellisuutta vaan ovat tajunnattomia zombeja. Tajunnantutkimuksessa otetaan ensimmäisen persoonan perspektiivi ja tutkitaan sitä, minkälaisia tajunnanilmiöitä tuntevilla olennolla on, miten ja minkälaisissa järjestelmissä sellaiset ilmiöt syntyvät, ja mikä niiden rooli on käyttäytymisen ohjaamisessa. Se, miten tarkoin tajunnanilmiöt representoivat ulkomaailmaa tai miten monimutkaista käyttäytymistä ne ohjaavat, on sivuseikka. Typerä, kömpelö, ja ympäristöään pahasti misrepresentoiva olio voi olla tajunnantutkimuksellisesti äärimmäisen kiinnostava, jos sillä on rikas sisäinen maailma. Älykkäästi käyttäytyvä, ympäristöään tarkasti representoiva zombi tai robotti taas ei kuulu ollenkaan tajunnantutkimuksen piiriin, vaikka olisi kognitiotieteelle paraatiesimerkki sofistikoituneesta kognitiivisesta järjestelmästä. Tajunnantutkimuksen ja kognitiotieteen intressit yhdentyvät silloin, kun tutkitaan esimerkiksi sitä, mikä ero on tajuntaan pääsevällä ja sen ulkopuolelle jäävällä sensorisella informaatiolla, tai miten tajunnansisältönä oleva representaatio ohjaa käyttäytymistä eri tavalla kuin vastaavaa informaatiota sisältävä mutta tajunnan ulkopuolelle jäävä representaatio. Eli molemmille, tajunnantutkimukselle ja kognitiotieteelle, on paikkansa, mutta niiden on myös syytä pysyä lestissään.
Juuri tästä syystä tarvitaankin oma empiirinen tutkimusalueensa, joka keskittyy nimenomaan mielen subjektiivisuuden tutkimukseen, ja jolla on sellaiset metafyysiset taustaoletuksensa, jotka eivät kiellä taikka väheksy mielen subjektiivisia ominaisuuksia. Representationaaliseen teoriaan mielestä sitoutuva kognitiotiede ei voi olla tajunnantutkimuksen perustana. Ongelmallista tajunnantutkimuksen näkökulmasta onkin representationaalisen kognitiotieteen oletus siitä, että ”mielen” selittämisen täytyy lähteä intentionaalisuudesta, ei fenomenaalisuudesta. Useimmat klassisen, representationalististen kognitiotieteen käsitteistä ovat intentionaalisuuteen palautuvia; niillä on kaksijakoinen akti-objektirakenne, joka palautuu intentionaalisuuteen. Kaikki mielen muut ominaisuudet – mukaan lukien sen fenomenaalisuuden, eli subjektiivisuuden tai tajunnallisuuden - pyritään selittämään intentionaalisuuteen viittaamalla. Itse en tätä lähtökohtaa niele, vaan pidän fenomenaalisuutta mielen kaikkein perustavimpana ominaisuutena.
Itse asiassa kesti vuosia ennen kuin tajusin, että tämä on se perustavanlaatuinen ristiriita, joka erottaa oman näkemykseni valtaosasta tämän hetkisistä mielenfilosofian ja kognitiotieteen teorioista. Meni pitkään ennen kuin osasin selittää edes itselleni, mikä nykyisissä kognitiivis-representationaalisissa tietoisuusteorioissa oli vialla. Intentionaalisuusoletus on juurtunut jo niin syvälle nykyiseen ajatteluun, että sen huomaaminen ja kyseenalaistaminen otti aikansa. Tämän oivaltaminen oli yksi niistä hedelmistä, joita syntyi vasta loppuvaiheessa pitkää kirjoitusprosessia, kun kirjoittelin omaa kokonaisnäkemystäni tajunnasta kirjaksi.
Kirjassani esitän oman kokonaisnäkemykseni tajunnasta ja sen tieteellisestä tutkimuksesta. Homma on ollut sairaan työläs mutta antoisa. Korkeatasoisen kansainvälisen kustantajan saaminen kirjalle oli myös kiintoisa projekti, ja monen mutkan jälkeen kustannussopimuksen solmiminen MIT pressin kanssa oli yksi urani kohokohdista.
Muita mieleenpainuvia hetkiä liittyy mm. siihen, kun vuonna 1992 järjestimme Turussa erään maailman ensimmäisistä tajuntaa käsittelevistä kongresseista. Oli hienoa tavata henkilökohtaisesti ja tutustua suuresti kunnioittamiinsa guruihin, joiden aivoituksia oli vuositolkulla lueskellut. Yksi urani ehdottomista tähtihetkistä oli se, kun DNA:n löytäjä ja nobelisti Francis Crick yllättäen lähestyi minua kirjeitse ja pyysi luokseen vierailulle keskustelemaan tajunnan tutkimuksesta ja tajunnan neuraalisista korrelaateista. Niinpä vietin hänen luonaan Kaliforniassa La Jollassa muutaman ikimuistoisen päivän syksyllä 2002. Niitä pitkiä keskusteluja ja Crickin vanhan ajan brittigentlemanniolemusta en unohda ikinä – se vierailu oli suurin kunnia, mitä urallani olen toistaiseksi saanut.
Mutta; suurena saavutuksena pidän myös sitä, että meillä on Turussa jo vuosia toiminut innostava tajunnantutkimuksen tutkimusryhmä, jonka kanssa on ilo tehdä töitä. Vaikka tajunnantutkimus onkin muuten pinnalla, ei ryhmiä, jotka keskittyisivät tähän aihepiiriin, ole vielä juurikaan maailmassa. Ryhmän kanssa olen kokenut vaikka minkälaisia tähtihetkiä… Ehkä parhaita hetkiä ovat omien opiskelijoideni väitökset ja karonkat, joissa on ollut upea tunnelma."
Antti ”
